Valheellinen maailma

Maailma on täynnä valheita toisille ihmisille. Jokainen on varmasti valehdellut elämässään kerran. Jotkut valheet ovat suurempia ja jotkut pienempiä. Jokainen valhe voi olla erilainen. Isoimmat valheet, joihin pettäminen esimerkiksi kuuluu, ovat hankalampia pitää itsellään. Tai kokonaan toinen perhe jossain muualla. Valheen vahingollisuus riippuu paljon valheesta ja siitä saako valhetta koskaan selville. Isoimmat valheet voivat romuttaa koko itsetunnon ja elämän. Eikä pelkästään vain siltä, jolle valehdellaan, vaan myös siltä joka valehtelee. Aluksi voisi luulla, että eihän se näin ole, valehtelija on tunteeton ihminen. Ehkäpä näin onkin, mutta on myös niitä jotka eivät ole niin tunteettomia kuin annetaan luulla. On myös niitä jotka katuvat valheitaan ja se jos mikä näkyy kyllä ulospäin. 

Pienemmät valheet eivät välttämättä satuta paljoa. Sekin on niin ihmiskohtainen. Joillekin valheet  voivat olla viimeinen niitti parisuhteessa tai ystävyyssuhteissa. Pienempiä valheita on vaikeampi nähdä ihmisestä. Varsinkin jos toinen ei ajattele asioiden olevan niin pahoja. Toiselle ne voivat sitäkin olla. Mutta mitä tehdä tilanteessa, jossa tiedät toisen valehdelleen? Tiedät, mutta et osaa ottaa asiaa puheeksi? Toinen ei ole selvännäkijä, että näkisi sinun tietävän. Miten saisit sanottua, että tiedät hänen valehtelustaan? Tiedät, mutta et tiedä olisitko halunnut tietää? Hän vakuuttaa olevansa rehellinen, mutta sinä tiedät totuuden. Miksi hän edes ylipäätään yrittää valehdella sinulle? Hänhän tietää sinun vaistoavan kaikki valheet. Hän tietää sinun tutkiskelevan hänen kasvojaan, eleitään, silmiään, äänenpainoa. Hän tietää, että olet kuin verikoira, joka on saanut vihiä seuraavasta uhrista. Joten miksi hän silti yrittää valehdella?

Miksi maailma on niin täynnä valheita? Miksi ihmiset eivät voi olla rehellisiä toisilleen? Mitä toinen ihminen saavuttaa omilla valheillaan? Miksi jatkaa valehtelua siitäkin huolimatta, että toinen tietää? Miten kohdata valehtelija silmästä silmään ja tuoda esiin kaikki hänen valheensa? Miksi edes uskoa, kun hän sanoo, olevansa täysin rehellinen sinulle, vaikka ei ole sitä kellekään muulle? Eikö näitä valheita voitaisi muuttaa rehellisyydeksi? Miksi valehtelet?

Mustasukkaisuus asuu täällä nyt

 Mustasukkaisuus on hyvin ikävä tunne. Se jäytää, kalvaa, luo omia illuusioita pään sisälle. Se saa sinut syyttelemään ihmisiä ihan turhista asioista. Se iskee sinua sinne, missä sinun rakkaus asuu. Puukottaa sen hengettömäksi. Jättää rakkauden kodin kylmäksi, kolkoksi ja asuttaa mustasukkaisuuden asumaan sinne, tehden siitä aina vain pimeämmän. Se myrkyttää mielesi. Se karkottaa kaikki järkevät ajatuksesi, mitä sinulla on. Se poistaa logiikan. Se tukahduttaa kaiken hyvän. Se ei anna armoa itsellesi tai muillekaan. Se kuroo ja kasvattaa kylmiä lonkeroita pitkin sydäntä, pitkin kehoa. Se saa hengen salpaantumaan, pään pyörimään. Se saa jalat katoamaan alta. Se lamaannuttaa. Se saa sinut näyttämään heikolta, pieneltä, vihaiselta. 

Kaiken tämän keskellä tiedät, että et halua tätä. Et halua olla sellainen. Et halua vaikuttaa, että et luota toiseen ihmiseen. Et haluaisi näyttää tätä kylmää ja ilkeää puolta itsestäsi. Et haluaisi, että se tulee pintaan. Mutta sinä et voi sille mitään. Sydämesi ei ole tarpeeksi vahva luottaakseen itseensä. Sinä pelkäät, että sinua satutetaan. Pelkäät menettäväsi ihmisen, jota et halua menettää. Pelkäät, että olet vain hetken hurmaa, etkä muuta. Pelkäät tunteidesi hajoavaan, niin kuin ne on monesti ennenkin hajonnut. Pelkäät, että et jaksaisi enää nousta ylös, jos niin käy. 

Siitäkin huolimatta, sinun pitäisi päästää irti edes hieman omasta mustasukkaisuudestasi. Hakata lonkeroita lyhyemmäksi. Irrottaa sen ote sinusta. Tunkea se syvälle sielusi sopukkaan, jonne se kuuluu. Jättää sille vain pieni ikkuna raolleen, josta se voi muistuttaa sinua hieman. Ei paljoa, koska voi viedä järjen sinulta lopullisesti. Lukita tuo ovi kuitenkin kunnolla. Kirjoittaa oveen, mustasukkaisuus asuu täällä nyt..

Kuvotus

 Se tunne. Syvällä sisimmästä kaiveleva, vatsanpohjaa kouraiseva, nielua häiriköivä kuvottava tunne. Se, jota varten keho valmistautuu. Valmistautuu päästämään sen ulos. Se tunne, jonka refleksi ei johdu huonoista ruoka valinnoista, vaan huonosta henkisestä voinnista. Se kuvottava tunne, joka pyrkii pääsemään vapauteen, helpottaakseen oloa edes hetken verran, vaan tietääkseen, että ei se helpotu.

Suuri tunteiden sekamelska. Aiheuttaa enemmän huonovointisuutta. Yrittää päästää irti, ei pysty siihen, tunteet ovat liian suuria. Ei halua loukata, mutta ei halua myöskään tulla loukatuksi. Ei keksi ulospääsyä. Ahdistus. Hyperventilointi. Kuvotus. Kipu. Tuska. Unettomuus. Liikaa negatiivista energiaa. Tuntee, että voisi hukkua niihin. Olo pahenee. Kyyneleet valuvat. Ei saa henkeä. Pahenee, pahenee, pahenee. Pelkää hukkuvansa. Helpotusta ei ole saatavilla. On pärjättävä yksin. On yritettävä päästä kuvotuksesta yli. On pistettävä tekohymy kasvoille. On yritettävä huijata taas itseään ja muita. Pahenee, pahenee, pahenee. Olo ei päästä irti. Tuntee heikkenevän, koska ei pysty pistämään mitään suuhunsa, jotta pysyisi vireänä. Ei pysty syömään, kuvotuksen takia. Tunteet myllertävät pitkin ajatuksia. Kuvotus voimistuu. Pahenee, enemmän pahenee. Haluaisi eroon tunteesta, mutta ei pysty päästämään irti. Haluaisi voida paremmin. Haluaisi hymyillä aidosti.

Et voi rakastaa kahta ihmistä, vai voitko?

 Sanotaan, että sydämeen ei mahdu kahta ihmistä. Mutta entä jos mahtuukin? Ja entä jos kumpikaan niistä ei ole oma kumppani? Ja miksi sitten olisi sen kumppanin kanssa jonka kanssa on, jos ei häntä rakasta? Kai häntä on joskus edes rakastanut, jos on yhteen päätynyt? Vai oliko se vain pelkkää huumaa, intohimoa? Oliko siinä mitään aitoa? Miksi olisi valinnut näin, jos suhde ei ollut muuta? Miksi ei vain lähde pois? Miksi jäädä? Ei mukavuudenhalu voi olla niin suuri, että sen takia voisi jäädä. Vai voiko? 

Siltikin, onko mahdollista rakastaa kahta ihmistä? Kahta hyvin erilaista ja itselleen tärkeää ihmistä, joita on aina rakastanut. Miksi on sitten luopunut näistä kahdesta ihmisestä? Vai onko koskaan oikeastaan luopunutkaan? Onko mahdollista, että rakkaus on ollut poissa hetken ja palannut? Vai onko se koskaan ollut edes poissa?  Onko vain valehdellut itsellensä tunteiden kadonneen? Ja jos on, niin miksi? Miksi on valehdellut tämän itselleen? Siksikö, että voisi olla jonkun muun kanssa hetken? Vai siksi, että on pelännyt kohdata omia tunteitaan? Miksi omien tunteiden kohtaaminen on niin hankalaa? Kuinka voi sanoa rakastavansa, jos valehtelee vain itselleen aina? 

Rakkaus ei kuitenkaan ole kadonnut. Rakkaus on aina läsnä. Läsnä arjessa, asioissa joita tekee, elekielessä, muistissa. Läsnä jokaisessa unessa ja jokaisessa aamussa. Rakkaus muuttaa muotoaan, mutta joskus rakkaus on samanlaista kuin se olisi aina ollut. Joskus se ihminen, jota on pitkään rakastanut, muistuttaa siitä rakkaudesta, jota koki tätä kohtaan. Joskus myös muistot, toisesta ihmisestä muistuttaa, kuinka paljon rakastaa. Joten ei, rakkaus ei ole kadonnut. Eikä tämä kahden ihmisen rakkaus ole muuttanut muotoaan. Se on yhtä pysyvää ja vahvaa kuin se on aina ollut. Se ei vain katoa, vaikka kuinka yrittäisi itselleen siitä valehdella. Syvällä sisimmässään aina tietää, että tämä rakkaus ei tule katoamaan. Ei, vaikka kuinka yrittäisi saada itseään unohtamaan. Sen vahvuus on valtavaa. Se on ikuista.

Joten voitko rakastaa kahta ihmistä? 

Sulje silmät, mitä näet

Jos kuljet hymyillen pitkin päivää, joka paikassa ja huijaat ihmisiä teeskentelemällä voivasi hyvin, niin mitä näet suljettuasi silmät? Näetkö sen päivän ihmiset, jotka hymyilevät takaisin sinulle vaiko oman röyhkeän teeskentelysi? Vilistääkö mielessäsi kuvia ajasta, jolloin oikeasti voit hyvin vai onko se täysin mustaa ja pimeää? Oletko edes koskaan voinut hyvin? Vai oletko näytellyt koko elämäsi hyvin voivaa ihmistä, jolla ei ole minkäänlaisia murheita tai huolia? Oletko kivettänyt sydämesi ja kasvattanut muurit sisällesi, jotta kukaan ei pystyisi tietämään, miten sinä voit? Miten paljon voit vielä valehdella läheisillesi? Tai itsellesi? Onko sille röyhkeydelle mitään rajaa? Miksi et halua päästää ketään lähellesi? Miksi on vaikeaa luottaa toiseen ihmiseen ja antaa hänen nähdä sisimpäsi? Uskotko vielä ihmisiin vai onko kaikki usko jo poissa? Oletko sinä poissa? Onko kaikkeutesi, josta sinut on tehty kadonnut kokonaan? Miten kauan voit vielä jatkaa näin? Etkö tunne jo murtumisen rajoja? Etkö näe kuinka sielusi huutaa tuskissaan? Etkö haluaisi apua, jota sinun kuuluisi saada? Miksi et halua apua? Miksi? 

Se, että luottaa ihmiseen ja päästää hänet sisään ja turvautuu häneen, ei ole merkki heikkoudesta. Se on merkki rohkeudesta. Merkki siitä, että sinäkin voit selviytyä. Sinäkin voit tukeutua ihmisiin. Ei ole heikkoutta myöntää, että suljettuaan silmät, et näe mitään. Et päivän tekemisiäsi, et hymyileviä kasvoja, et pieleen menneitä asioita. Ei ole väärin myöntää, että et voi hyvin. Ei ole väärin murtua ja itkeä asioita pois sielustasi, jotta sekin voisi alkaa parantumaan. Ei ole väärin tuntea kaikkia niitä tunteita mitä tunnet. Ei ole väärin haluta ja hakea apua muista ihmisistä. Väärin on valehdella ihmisille ja itsellesi. Väärin on kivittää sydän ja muuttua kylmäksi. 

Joten kun suljet silmät, mitä näet? 

Hetki elämästäni, suljettu

Katkeruus. Tuo ihmisiä sisältä hiljaa syövä, synkkä tunne, jota toinen voi tuntee toista ihmistä kohtaan. Olen päässyt yli siitä, vuosien ja niin monien vuosien jälkeen. Olen onnellinen, että olen voinut sulkea sen oven lopullisesti omassa elämässäni. Niin kauan kannoin sitä sisälläni, niin kauan sätin itseäni, sitä toista ihmistä hiljaa oman maailman sisällä. Enään se tunne ei minua häiritse. Voin vihdoin hengittää puhdasta tyytyväisyyden ilmaa lähelläni. Olen ehkä enemmän tyytyväinen siitä, että kävi niinkuin silloin kävi. Se oli tärkeä vaihe elämässäni. En ehkä olisi tässä samalaisena kuin mitä olen nyt. En olisi lähelläkään omaa itseäni. En osaisi antaa anteeksi, enkä pyytää anteeksi. En olisi pahoillani asioista mitä sanoin, tein tai jätin tekemättä. Jos kohtaisin hänet vielä, osaisin olla itseni. Osaisin olla välittämättä siitä, miten kävi. Osaan aidosti iloita toisen puolesta, kaikesta siitä mitä hänellä on. Olen onnellinen siitä että hänkin on onnellinen. Tyytyväinen, että hänellä on parempi elämä kuin mitä meidän elämä oli yhdessä. Me aiheutimme toisillemme paljon pahaa mieltä, myrkytimme toisiamme sanoillamme, teoillamme. Emme osanneet päästää kuitenkaan irti toisistamme. Hitsautuminen oli tapahtunut liian nopeasti. Me emme osanneet korjata meidän yhteistä elämäämme. Miten olisimmekaan, kun olimme vielä niin nuoria, lapsellisia jopa. Eikä meidän olisikaan kuulunut korjata elämäämme. Emme kuuluneet toisillemme. Meidän oli tarkoituskin jatkaa omia elämiämme muualla. Poissa toistemme silmistä, mielestä. Katkeruus oli kuitenkin hyvin vahvana elämässäni pitkään. En pystynyt hyväksymään hänen uutta suhdettaan. Tai sitä miten se alkoi, mutta nyt.. Nyt kuitenkin pystyn. Ja olen tyytyväinen siitä miten paljon opin hänen kanssaan ja hänen jälkeensä. Vihdoinkin olen saattanut sen typerän, synkän tunteen omaan kotiinsa, sinne minne se kuuluukin. Pois minusta, minun elämästäni. Vihdoinkin olen vapaa. 

Stressaavia aikoja

Kaiken stressin jälkeen sitä herää kuplastaan ja tajuaa kuinka tämä kaikki on niin lähellä. Miten kaikki elämässä voi muuttua niin nopeasti. Yrittää hetken aikaa miettiä, mitä haluaa, onko tämä sitä mitä haluaa, onko hän se mitä haluaa ja kenen kanssa haluaa jatkaa elämää? Ahdistuksen piikit työntyvät syvältä kurkkuun ja tuntuu ettei voi enää hengittää. Aikaa on vain vähän ja stressi on mahdottoman tuskainen, ahdistava. Osaa kyllä ajatella positiivisestikin. Miten kauniilta näyttää mekossa, miten upealta kaikki voisivat näyttää valmiina, vaikka kaikki ovatkin vielä aivan levällään. Hymy tulee esiin ahdistuksen piilosta. Kaikki kääntyy kyllä parhain päin. Kaikki tulee olemaan täydellistä, vaikka pelko epäonnistumisesta tuleekin olemaan suuri. Ymmärrys lähestyvästä päivästä silti hajottaa sen pienen onnen tunteen täydellisyydestä. Mutta miksi pitäisi yrittää saada kaiken olemaan täydellistä muiden ihmisten takia? Pitäisi ennemmin ajatella, että se hetki yksinään kun seisoo hänen kanssaan siinä kaikkien edessä on täydellinen, millään muulla ei ole väliä. Ei kenenkään muun mielipiteillä, eikä millään mikä voisi pilata sen hetkisen ilon, koska sillä hetkellä tulee näyttämään kauniilta, jopa ihmisten mielestä jotka muuten ei pitäisi kauniina. Mutta silläkään ei ole väliä, ainoastaan sillä toisen puoliskon mielipiteellä on väliä. Kaikki muu on vain ylimääräistä. Silti haluaa saada kaiken täydelliseksi myös muita varten jotta he voisivat viihtyä juhlassa heidän kanssaan. Mutta mitä kaikkea voisi tehdä saada asioita enää täydellisemmäksi ajan puutteen vuoksi? Miten voisi taikoa tyhjästä niin paljon kaikkea sellaista mikä voisi tuoda ihmisille suurta iloa? Miten voi saada yhtään mitään onnistuneeksi jos velloo vain epätoivoisessa suossa, räpiköiden ja pullikoiden eteenpäin? Siispä yrittää unohtaa sen edes hetkeksi ja stressaa sitä sitten myöhemmin, kun on sen aika. Mutta muistaa kuitenkin iloita kaikesta siitä mitä tämäkin kokemus tuo tullessaan. Kauniita uusia muistoja, kauniita uusia hetkiä.